”No eihän kukaan muukaan nyt matkusta! Täytyy vain asennoitua niin, ettei matkoja nyt tehdä.”
Katja Vaulio
Kolumnin kirjoittaja on ympäristöalan ja vastuullisen matkailun ammattilainen. Hän tuottaa sisältöä molemmista aiheista ja inspiroituu ennen kaikkea matkatarinoista ja matkoista.
Katjan lempimaita ovat Kreikka ja Venäjä ja suosikkimaisema tropiikin hehkuva runsaus. Hän nauttii matkoillaan eri kulttuureista ja maisemista etsien samalla vastauksia liikamatkailun ongelmiin ja merten muoviroskiin.
Onko sinulla valppaita ajatuksia vastuullisesta matkailusta?
Lähetä mielipiteesi meille – Valpas julkaisee myös lukijoiden mielipiteitä vastuullisesta matkailusta ja vapaa-ajanvietosta.
Tällaisia ”hyvää tarkoittavia” neuvoja olen osakseni saanut, jos olen uskaltautunut puhumaan maailman kaipuustani.
Matkailu ei ole tällä hetkellä suuren yleisön suosiossa – ennemminkin se on niiden asioiden listalla, joista ei saisi edes haaveilla.
”Voihan sitä aina virtuaalimatkailla, ja Suomessa on niin paljon nähtävää!”
Nämä kuluneet lauseet kertovat eniten puhujiensa empatian puutteesta kuin mistään muusta. Matkailu kun tarkoittaa ihmisille eri asioita.
Yksikään Suomen nähtävyys ei millään ilveellä voi korvata vieraita kieliä ja kulttuureja elämässäni. Saati sitten virtuaalimatkailu, vaikka ei minulla totisesti ole mitään näitä asioita vastaan.
Kerronpa teille salaisuuden: me ihmiset olemme erilaisia. Minä olen pikkulapsesta asti halunnut vain pelastaa maailman – ja oppia tuntemaan sen.
Maailman tunteminen on tarkoittanut minulle asumista toisissa kulttuureissa, vieraiden kielten opettelua, ystäviä pitkin maailmaa sekä pitkiä, hitaita matkoja. Nämä asiat ovat tuoneet minulle niin paljon kaikkea, joiden kertomiseen tämä kolumni ei koskaan riitä. Eikä ehkä riitä sellaisen ymmärrys, joka on elämänsä vain Suomessa asunut.
Viime aikoina olen oppinut taas yhden syyn lisää, miksi todellista maailmaa ja vieraita kulttuureja, matkoja, ei mikään voi minulle korvata: löydän maailmalta yhteenkuuluvaisuuden tunteita, löydän kaltaisiani.
Suomessa olen lapseton ja pariton kummajainen. Ensimmäinen valinta on täysin omani, toinen taas – no, en ole löytänyt kaltaistani sopivaa seikkailijaa.
Voin laskea yhden käden sormilla Suomessa tuntemani kaltaiseni ihmiset. Loput elävät parisuhde- ja lapsiperhearkea. Olen aina kärsinyt ulkopuolisuudestani.
Eihän kukaan kai halua olla se outo lintu?
Ja vasta nyt, kun maailma on suljettu, oivalsin, miksi siellä on niin hyvä olla: kohtaan jatkuvasti kaltaisiani. Vieraat maat ovat pullollaan kulkijoita, niitä, jotka rakastavat eri kulttuureiden ja kielten salaisuuksia. Vapaita sieluja, kahleettomia. Eri tavalla eläjiä. Meitä, jotka huumaannumme maailman ihmeistä. Siitä, että kaikki on toisin kuin täällä kotimaassa.
Vasta nyt oivalsin, miten hyvältä se tuntuukaan, kun kohtaa kaltaisiaan. Miten ihanalta tuntuu välillä olla aivan kuin muut. Ja vain maailmalla minä koen sen tunteen. Sitä ei tuo kotimaassa matkailu, eikä tuon tunteen puuttumista lohduta se, etteivät muutkaan nyt matkusta.
Hei maailma, minä kaipaan sinua. Kaipaan kaikkia kaltaisiani. Kaipaan vapautta, sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitäkin, että olen yhtäkkiä aivan normaali. Kaipaan vieraiden kielten puhumisen taikaa, kaipaan sitä, etten voi aavistaakaan, mitä seuraavan kulman takaa löytyy.
Kaipaan yllättävää kohtaamista, uutta ystävää, uusia opittuja sanoja. Kaipaan maisemia, jotka väreillään ja ihmeellisyydellään lyövät minut kanveesiin. Kaipaan häkellyttävää, tyrmistyttävää kauneutta. Kaipaan tropiikin uhkeaa runsautta.
Kaipaan uutta, tuntematonta, kutkuttavaa. Kaipaan yllätyksellisyyttä, ihmeitä, vieraiden kulttuurien kommelluksia.
Maailmaa ei totisesti korvaa mikään.
