Päätoimittajan puheenvuoro

Miten ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua, jotta sinäkin kuuntelisit?

4 minuutin lukuaika

Olisiko jokaisella suomalaisella oltava kotiportillaan konkreettinen muistutus ilmastonmuutoksen seurauksista, jotta nauraminen ja uhkailu loppuisivat ja tilaa vapautuisi rakentavalle keskustelulle ja ratkaisuille?

Päivälleen 20 kuukautta sitten istuin tämän saman työpöytäni äärellä kirjoittamassa Valppaan kolumnia, jonka otsikoksi muodostui Älä huoli, tulet kyllä saamaan myrskysi.

Ero tämän päivän kirjoitukseen on, että tuolloin kirjoitin kolumniani kuulakärkikynällä ruutupaperille raapustaen. Tekstin saattaminen sähköiseen muotoon onnistui tietokonetta varten hankitun varavirtalähteen ansiosta, ja sen julkaisun mahdollisti kännykän hotspotin kautta otettu internetyhteys. Sähköt kun olivat katkenneet 14 tuntia aikaisemmin.

Se oli Ailan-päivä 17. syyskuuta. Vuosi oli 2020, joka syöksyi kertaheitolla vuodesta 2006 alkaneen myrskytilastointijakson kärkeen. Sinä vuonna Suomessa mitattiin 44 myrskypäivää, kun myrskypäivien vuotuinen keskiarvo on Ilmatieteen laitoksen mukaan 27.

Ilmatieteen laitoksen ylläpitämä Ilmastokatsaus-sivusto kertoo, että Aila rikkoi kaikki meriasemilla aiemmin mitatut syyskuun myrskytuuliennätykset ja oli pelastustehtävien osalta yksi 2000-luvun voimakkaimmista myrskyistä.

Me selvisimme Ailan vierailusta säikähdyksellä – onneksi. Sähkötkin olivat lopulta poissa vain kaksi vuorokautta, kun kotikylämme toisella laidalla epäonnisemmat perheet olivat vailla virtaa jopa viiden päivän ajan.

Aila jätti kuitenkin kyläilystään pysyvät jäljet. Joka kerta, kun lähden kotipihasta, ohitan Ailan tuhoaman metsäkaistaleen, josta olin vain paria kuukautta ennen tuomiopäivää hakenut lautaselleni kesän ensimmäiset kantarellit.

Joka kerta, kun saavun takaisin kotiin, katseeni kiinnittyy tuohon ennen niin vehreään metsänlaitaan, joka tänäänkin muistuttaa minua katkerasti siitä, millaista tuhoa ilmastonmuutos tuo mukanaan – myös meillä Suomessa.

Ailan kädenjälki ei suinkaan ole ainoa ilmastonmuutoksen muistilappu täällä lounaisrannikolla. Kaikilla vastaavanlaista konkreettista tulevaisuudenkuvaa ei kotiportin liepeillä kuitenkaan ole.

Ehkä juuri siksi silmät on niin helppo sulkea todellisuudelta ja jatkaa huoletonta eloa ylikulutuksen tiellä, aivan kuin mikään ei uhkaisi yhteisen kotimme tulevaisuutta. Siitäkin huolimatta, että ihmisiä ja eläimiä menehtyy jatkuvasti ekologisen kriisin aiheuttamiin seurauksiin. Tänäänkin.

Vanhat sanonnat, kuten ”poissa silmistä, poissa mielestä” ja ”tietämättömyys tekee autuaaksi” unohtuvat, kun ilmastonmuutoksen seuraukset saavuttavat omat kotipihamme ja lähipiirimme.

Ailaa ajankohtaisemmat esimerkit tulevat Intiasta ja Pakistanista, missä paikalliset ovat kärvistelleet jo yli kahden kuukauden ajan täysin poikkeuksellisen hellejakson kourissa. Helteet ovat aiheuttaneet kymmeniä kuolemia, ja paikalliset kuvailevat asuvansa helvetissä. Juomavedestä on pulaa, ja sähkökatkojen vuoksi viilennystä ei ole saatavilla. Sietämätön helle tuhoaa satoa ja pudottaa lintuja taivaalta.

Täällä pohjolassa asuvia Etelä-Aasian kärsimys ei juuri hetkauta. Uutisointia aiheesta ei ole näkynyt suomalaisissa medioissa toukokuun alun jälkeen, vaikka helteille ja niiden seurauksille ei ole näkyvissä loppua. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Jos joku nostaa aiheen julkiseen keskusteluun, saa hän vastaukseksi emojein kuvattuja naurureaktioita, ilkkuvia kommentteja sekä loppuun asti kuluneita vastaväitteitä vailla totuuspohjaa. Pahimmissa tapauksissa jopa henkilökohtaisia uhkauksia.

Sama ilmiö toistuu Suomea koskevissa ilmastouutisissa ja keskusteluissa. Onko äänekäs vastaanväittäjien joukko syy siihen, miksi ilmastouutisointi on Suomessa tilanteen vakavuuteen nähden vähäistä ja yksioikoista?

Siihen viittaisi ainakin hiljattain julkaistu Journalismi 1.5° -raportti, jota varten toimittajat Aino Huotari ja Sandra Järvenpää selvittivät toimitusten ja toimittajien linjauksia ja asenteita ilmastojournalismin tekemiseen liittyen. Kyselyyn vastasi 145 journalistisen työn tekijää.

Raportti kertoo, että vaikka vain seitsemän vastaajaa ilmoitti kokeneensa varsinaista uhkailua tai painostusta ilmastoasioiden käsittelyyn liittyen (mikä sekin on seitsemän liikaa), moni vastaaja kertoi saaneensa palautteena herjaavia tai hyvin vihaisia kommentteja sekä ”saatanan ilmastovouhottajat” -sähköpostiviestejä.

Osa vastaajista kertoi, että palaute tai sen pelko vaikuttaa työn tekemiseen ja saa pahimmillaan toimittajat välttelemään vaikeita aiheita. Ilmastojournalismia koskevissa keskusteluissa on näkynyt jopa viitteitä siitä, että lukijoiden palaute olisi saanut uutismediat vähentämään ilmastouutisoinnin määrää.

Kyselyyn vastanneiden toimittajien kuvailema palaute on toki tuttua. Onhan Valppaan fokuksena suomalaisille pyhä matkailu ja sen vaikutukset – ei vain ilmastoon ja ympäristöön vaan myös matkakohteissa eläviin ja siellä työskenteleviin ihmisiin.

Ilmastonmuutoksen kieltäjien ja sitä vähättelevien vastarinta on aiheesta kirjoittavalle ja sitä aktiivisesti seuraavalle toimittajalle jokapäiväistä arkea. Sekä toimittajana että ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista huolestuneena yksityishenkilönä pohdin joka päivä eilistä enemmän, mikä saa ihmisen nauramaan ja ilkkumaan sille, että planeettamme on pikavauhtia matkalla kohti elinkelvottomuutta.

Nauramiselle ei vain olisi aikaa, sillä Pariisin ilmastosopimuksessa määritelty 1,5 asteen raja lähestyy koko ajan nopeammin. YK:n alaisen Maailman ilmatieteenjärjestön WMO:n mukaan tuo raja tulee 48 prosentin todennäköisyydellä ylittymään väliaikaisesti seuraavan viiden vuoden aikana.

Vauhdin kiihtymisestä kertoo esimerkiksi se, että edeltävällä viiden vuoden tarkastelujaksolla mahdollisuuden arvioitiin olevan noin 10 prosenttia.

Britannian ilmatieteen laitoksen tohtori Leon Hermanson toteaa yllä mainitussa tiedotteessa, että rajan väliaikainen ylitys on osoitus pitkän aikavälin kriittisen pisteen lähestymisestä. Kuten WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas samassa tiedotteessa muistuttaa, ei 1,5 asteen raja ole tuulesta temmattu. Se on käännekohta, jonka jälkeen ilmastovaikutukset muuttuvat yhä haitallisemmiksi ihmisille ja planeetalle.

Ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys vaan fakta, josta tiedeyhteisö on nykypäivänä yhtä mieltä. Kriittisimmätkin tieteentekijät ovat myöntäneet virheensä ja muuttaneet mieltään – mikä saisi tavallisen suomalaisen tekemään samoin?

Aina Aila-myrskyn jäljet ohittaessani pohdin, miten ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä pitäisi puhua, jotta siihen alettaisiin suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Pitäisikö jokaisella suomalaisella olla kotiportillaan vastaavanlainen muistutus ilmastonmuutoksen seurauksista, jotta nauraminen ja uhkailu loppuisi ja tilaa vapautuisi rakentavalle keskustelulle ja ratkaisuille?

Toivon totisesti, että vielä jonain päivänä ilmastojournalismin parissa työskentelevät toimittajat saavat unohtaa pelkonsa ja uutisoida niistä onnistumisista ja voitoista, joita ihmiskunta on ilmastonmuutoksen ja luontokadon pysäyttämiseksi saavuttanut. Siihen pisteeseen ei kuitenkaan päästä nauramalla tai työtään tekeviä toimittajia uhkailemalla.

Sillä nauraminen loppuu kyllä. Toivottavasti ennen kyyneleitä.

Tämänkin kirjoituksen kommenttiosio on avoinna ehdotuksille, ajatuksille, toiveille ja palautteelle entistä paremman ja vaikuttavamman ilmastojournalismin edistämiseksi. Uhkauksia ei siellä julkaista.

Ole valpas matkailija ja tiedä, mitä maailmalla tapahtuu

Valppaan uutiskirje ilmestyy joka kuun ensimmäinen perjantai.

Valpas kunnioittaa yksityisyyttäsi ja käyttää tietojasi vain uutiskirjeen toimittamiseen. Voit peruuttaa uutiskirjeen milloin tahansa uutiskirjeen linkistä tai ottamalla yhteyttä Valppaan toimitukseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.